MIHAIL LERMONTOVIN TARHANY

Penzan takaisilla sydänmailla vaalitaan runoilijanero Mihail Lermontovin muistoa. Loistokkaassa museokartanossa vierailija tutustuu runoilijaan, hänen voimakastahtoiseen isoäitiinsä ja 1800-luvun kartanokulttuuriin.

Tarhanyyn tulija astuu valkean kivimuurin ja poliisikopin ohi portista sisään, kävelee pitkin ryhmyisten ikilehmusten varjostamaa kujaa, ylittää tekolampien väliin viritetyn kaarisillan ja tempautuu saman tien ajassa pari sataa vuotta taaksepäin.
Kun nuo samat lehmukset olivat vielä hentoja, oli vuosi 1814. Napoleonin hyökkäys ja Borodinon taistelu olivat häthätää takana. Georgia oli vastikään liitetty Venäjään; sen seurauksena Dagestanin ja Tshetshenian kuolemanlaaksoissa yhä kahakoitiin. Puolivuotias Misha-poika vanhempineen asettui asumaan seudun loisteliaampaan kartanoon. Kartano sai nimen Tarhany siitä, että sen edistyksellinen ja yrittäjähenkinen emäntä, Mishan isoäiti Jelizaveta Arsenjeva tapasi lähettää talonpoikiaan itsenäisesti torikaupoille. Hunajan, vahan, lampaan ja ihran myyntitulot vaurastuttivat tilaa entisestään.

Tänään Tarhany on suurin investoinnein ja inhimillisin ponnistuksin elvytetty museokompleksi, jossa kävijä tutustuu runoilijan perheeseen ja kartanon elämänmuotoon. Tarhanyn tarjosi sielunmaiseman venäläisen runouden kirkkaimmalle lupaukselle.  Lermontov sai kaksintaistelussa surmansa vain 27-vuotiaana, kun hänen tähtensä oli vasta noussut. Tarhanyn maisemissa Lermontov vietti puolet elämästään.

Monista melankolisista runoista syntyy vaikutelma, että Lermontov tunsi itsensä koko ikänsä pikemmin osattomaksi kuin onnelliseksi:

”Kärsimyksen lapsi mä olen,
loppuunsa saakka ei isä
rauhaa saanut.
Kyyneliinsä äiti lakastui,
heidän jälkeensä astui
yksin minä.

Turha jäsen ihmisten pidoissa,
nuori oksa kuivassa kannossa
vihreä vielä, silti mahlaa vailla
kuoleman lapsi, kuoleman oma.”

 

TARHANYN SILMÄTERÄ

Äiti kuoli tuberkuloosiin kun poika oli kolmevuotias;  sanoi muistavansa miten äiti lauloi, mutta ei laulun sanoja.  Isä katosi pojan elämästä yhdeksän päivää myöhemmin, sillä itsevaltainen anoppi Arsenjeva ei sallinut yhteydenpitoa. Mummo oli menettänyt aviomiehensä ja tyttärensä, eikä hän riisunut suruharsoa enää koskaan.  Kaiken tarmonsa, toivonsa ja rakkautensa hän suuntasi pikku-Mishaan. Vaivojaan ja varojaan säästämättä Arsenjeva halusi silmäterälleen parhaan mahdollisen kasvatuksen. Mitä oli tarjolla Moskovassa, ei pitänyt puuttua Tarhanystä. Moskovasta rekrytoitiin tusina kotiopettajia ja apulaisia.  

Niinpä lapsi luki jo piankin Goethea saksaksi, Byronia englanniksi. Ranska oli keskustelukieli. Ranskaksi lausuttiin nokkeluuksia salongissa ja tehtiin vaikutus. Ranskalaisopettaja myös tartutti poikaan lähtemättömän ihailun sotaneroa Napoleonia kohtaan. Sotaleikeistä ja ratsastuksesta poika piti kovasti.  Vain kreikkalaisopettaja ei ollut pojan mieleen ja niin kreikan tunneista pian luovuttiin. Mihail harjoitti taiteita monipuolisesti. Hän sekä musisoi että harrasti kuvanveistoa, museon seinillä on useita hänen taidokkaita ...

(Lue lisää Venäjän Aika –lehdestä)

paluu sisällysluetteloon
paluu etusivulle